torstai 28. maaliskuuta 2013

Mitä nyt yhdestä tomhanksista

Torstai-iltana pakollisten nähtävyyksien kiertämisen jälkeen menimme yhden teatterivapaapäivän jälkeen tällä kertaa puhenäytelmää katsomaan. Pääosan esittäjä Tom Hanks sai meidät tietenkin lippuluukulle, että on sitten jotain, millä lesottaa kotona! Onneksi sattui tämmöinen vähän tunnetumpi vilmitähti, kun en niin harrasta amerikkalaisia elokuvia.

Saavuimme teatterialueelle vaihteeksi aika viime tipassa, mutta hyvissä ajoin toki kuitenkin. Osasimme jo etsiytyä pre theater -drinksuille muualle, kun teattereissa tarjonta on kallista ja tilat ahtaat. Poikkesimme tavoistamme poiketen irkkupubiin, joka oli siis aivan täynnä ja meteli oli järkyttävä. Happy Hour oli päättynyt 10 min aikaisemmin, se selitti kovan mekkalan, ihmiset siis suorastaan huusivat saadakseen äänensä kuuluville. Olisin pistänyt korvatulpat, jos olisi ollut mukana. Hörpimme vaiti omat (hintavat) juomamme ja suoriuduimme nopeasti ulos Times Squaren rauhaan. Olisi pitänyt mennä Heartland pubiin, siellä on aikuismainen ja hillitty tunnelma.

Teatterissa saimme lippujamme vastaan oikein aitiopaikat. Aitiossa oli neljä tuolia, joita ei ollut mitenkään numeroitu. Koska muita katsojia ei näkynyt, otimme eturivin paikat. Hetken päästä paikalle tuli pariskunta, jotka sitten joutuivat istumaan taaksemme. Ärsytti, kun ei tiennyt, istutaanko oikeilla paikoilla, mutta emme silti ruvenneet kyselemään. Kylläpä sitten ilmoittavat, jos olemme heidän tuoleillaan. Lipuissa kun oli istuimen numerot, mutta tulleissa ei, joten mahdoton tietää. Yllättävän paljon tuo kuitenkin häiritsi. Ei tämmöinen sovi jämptille suomalaiselle, että missä sattuu istutaan!


Näkymä aitiopaikoilta.

Näytelmä alkoi reippaalla irlantilaisviisulla. Hetken jo luulin, että Hanks on lavalla muiden mukana ja tönin ukkeliani. No, näin hyvin siis tunnistin, ei todellakaan ollut, aivan eri näköinenkin. Ja ei voinut olla taas huomaamatta, kun stara tuli näyttämölle, sen päiväiset aplodit hän sai. On se! Kesken vakavan näytelmän tollain riehutaan.

Hanks oli tietenkin karismaattinen, mutta niin olivat muutkin näyttelijät. Mutta siinä hän poikkesi muista, että hänen näyttämöäänensä ei ollut yhtä hyvä kuin monen muun. Mietinkin, että onko siinä yksi syy, miksi hän on päätynyt elokuvanäyttelijäksi. Ilmeisesti hän on ollut suurinpiirtein kouluaikanaan viimeksi teatterissa. Tottahan hän on hyvä ja karismaattinen, mutta tuossa joukossa ei mitenkään ylivertainen.

Mutta sitten! Suurin yllätys oli vielä edessä. Hanksin roolihahmon vaimoa esittänyt näyttelijätär oli hyvin tutun näköinen, erittäinkin tutut ilmeet ja suun mutristukset. Siis voiko olla?!? Kyllä se vaan on! Teho-osaston Abbey! Sairaalasarjafanina ja erityisesti Teho-osastoa tiiviisti seuranneena tuntui kuin olisi nähnyt oikein hyvänkin kaverin näyttämöllä! Nimeä kyllä piti vähän kaivella muistista, mutta Maura Tierneyhän se siellä! En edes ollut ikinä ajatellut, että hän on näyttelijä eikä alkoholiongelmainen hoitaja, myöhemmin lääkäri Chigago Hopessa. 

Olemme nähneet televiisio- ja elokuvatähtiä elävänä! Vähänkö mahtavaa! 


Näytelmän oli käsikirjoittanut Nora Ephron, tuttu sekä elokuvakäsikirjoituksistaan ja -ohjauksistaan. Niin-näytelmän nimi siis on Lucky Guy, ja se oli vasta ennakkonäytöksissä. Näytelmä kertoi newyorkilaisesta toimittajasta, eli oli tosipohjainen. Taas putosin kärryiltä nukahtelun takia, myönnän myös, että kyllä myös kielen takia. Vaikkei teksti mitään Shakespearea ollutkaan, niin vaatisi se enemmän totuttelua, että sujuvasti ymmärtäisi.

Esityksen jälkeen liityimme stage doorille fanien joukkoon. Halusimme toki nähdä tähdet lähempääkin, kun kerran tänne asti on tultu. Teatterin edustalla odotti mustia autoja viemään starat pois ja luultavasti ainakin yksi turvamies ja yksi vartija vahtivat väkijoukkoa. Ehkä vartin odottelun ja pienempien tähtien mentyä Mr Hanks vihdoin tuli ulos. Semmoista vitsiä siinä oli, että ennen kuin hän tuli, ovesta kurkisti pelkästään kamera, joka osoitteli väkijoukkoa. En tiedä, oliko se huumoria ja joku ihan tosi juttu. Hassua se oli ainakin, kun ulkona ihmiset ojentelivat kameroitaan ja kännyköitään -me muiden mukana. 

Tässä on nyt joku ihan muu, kuin TH, kun mä vain videoin! Mutta sovitaan, että hänkin on kuuluisa! Täytyy kokeilla siirtää video tietokoneella tänne blogiin, ei näytä kännykällä onnistuvan kuin still-kuvat. 


EDIT: Tom Hanks-huuman jälkeen satuimme Times Squaren Levi's-kaupalle, ja eiköhän sieltä mukaan lähteneet farkkuleggarit rouvalle! Ei kylläkään ihan sama malli, kuin päivällä sovitettu, mutta varsin mukava sekin. Jee, Ameriikan pöksyt! 

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Sananmukaisesti: kierrämme nähtävyyksiä

Viidentenä matkapäivänämme päätimme tosiaan viettää yhtäjaksoisesti aikaa Manhattanilla iltapäivästä iltaan ja päivän taidepläjäykseen saakka. Olimme jo monena päivänä suunnitelleet Downtownin nähtävyyksiin tutustumista, mutta koskaan emme siellä joutaneet toppaamaan, vaan matkamme vei suoraan keskikaupungille. Nyt siis lähdimme asiasta tehden alakaupunkiin, tarkoituksena nähdä KAIKKI: Vapaudenpatsas, WTC, Chinatown, Little Italy....

Matkasimme Bowling Greene -asemalle ja siitä oli helppo suunnistaa aivan Manhattanin alakärkeen, josta on lauttayhteys Staten Islandille, Ellis Islandille ja Vapaudenpatsaalle. Kun tosiaan kaksi viimeksi mainittua oli suljettu Sandy-hurrikaanin tuhojen takia, päätimme lähteä ilmaiselle lauttamatkalle Staten Islandille. Lautat kulkevat 20-30 min välein, ja jouduimme odottelemaan seuraavaa lauttaa juurikin sen puoli tuntia muiden turistien ja asukkaiden kanssa.

Lautalla selkääni pakotti terminaalissa seisoskelu ja edellispäivän museonotkuilu, etten jaksanut tälläytyä ikkunan viereen patsasta ihailemaan, vaan lepuutin selkääni penkillä istuen. Mikähän siinä muuten on, että alaselkä väsyy seisomisesta, muttei kävelystä koskaan? Tai no, kyllä mä sen tiiänkin. Mutta kun on mielessä niin paljon kaikkea, ettei ehdi tiedostaa, miten seisoo. Unohtaa itsensä ja tuloksena on kipiä ruumis.


Lady Liberty se vaan on jaksanut seisoa soihtunsa kanssa jo 127 vuotta, että hänellä on varmaan hyvä tasapaino kropassa. Kyllä se hienolta näytti ja Ellis Island, jonka kautta siirtolaiset tulivat ennesvanhaan maahan, nähtiin myös matkallamme.

Tuolla häämöttää Ellis Island. 


Staten Islandille saavuttua päätimme pakollisen maihinnousun innoittamana kokeilla, josko löytyisi joku kiva kahvila läheltä rantaa. Emme löytäneet mitään kivaa, ainoastaan Dunkin' Donuts -kuppilan, jonka kahvi oli pahinta koko reissulla ja donitsit, no - rasvaa ja sokeria. Vietimme kuitenkin kahvihetken paikallisten koululaisten kanssa ja palasimme saman tien lauttarantaan takaisin katsomatta sen kummemmin saaren tarjontaa. Kun ei oikein mitään tietoa ollut, onko siellä mitään kiinnostavaa edes.

Paluumatkalla löysimme reitin lautan ulkoterassille. Olin taas kateellinen kaikille untuvatakin omistajille ja jouduin matkustamaan suurimman osan paluumatkasta sisätiloissa. Selväksi oli käynyt jo matkan tässä vaiheessa, että talvitakki ns. välikausitakin asemesta olisi ollut parempi vaihtoehto makalle. Kaupungissa kävi tosi hyytävä tuuli ja luntakin satoi välillä. Auringonpaiste ei vielä erityisemmin lämmittänyt. Ihan käytännönkin kannalta paksu takki olisi ollut kätevä: ei tarvitse topata välikerroksia niin paljon. Monet puserot ovat sitten taas aika hikisiä sisätiloissa. Tästä hyvä ottaa opiksi: ulkomailla ei aina automaattisesti ole lämpimämpää kuin Suomessa! Takki ja kengät ovat mielestäni aina reissuun lähtiessä vaikein kohta miettiä ja oikeasti tuli nyt todistettua, että myöskin aika tärkeä juttu "selviytymisen" kannalta.

Lower Manhattan, vasemmalla uusi One World Trade Center  jonka pitäisi valmistua 2014. Se on New Yorkin korkein rakennus, ja siinä on 104 kerrosta maan päällä. 

Saariretken jälkeen lähdimme marssimaan pitkin puistomaista rantaa kohti WTC-aluetta. Löysimme helposti WTC-memorial visitor's centerille, mutta päätimme kuitenkin olla tällä kertaa poikkeamatta alueelle. Sitten tulikin tenkkapoo, kun alue piti kiertää jostakin kautta, siinähän on myös kohta valmistumassa olevat uudet tornit myös, eli kyseessä on valtaisa rakennustyömaa. Imaisimme itsemme kohti kadun yli menevää kävelytunnelia ja pian huomasimme olevamme sisällä valtavassa pytingissä, joka oli nimeltään World's Financial Center 1. Marssimme pitkin loputtomia marmorikäytäviä epäuskoisena. Tuntui, että onkohan tää nyt ihan asiallista hommaa. Ikkunoista näkyi WTC Memorial, eli ikään kuin ohitimme suljetun alueen tämän toisen rakennuskompleksin sisäkautta, koska kadut olivat kävelijöiltä siitä kohtaa suljettu. Financial Centereitä oli lopulta kolme kappaletta jonossa, ja yhden rakennuksen aulassa kasvoi valtavia palmuja. Ihme paikka!

Lopulta pääsimme talosta ulos ja päädyimme katutasoon. Olimme kiertäneet onnistuneesti WTC-alueen ja jatkoimme matkaamme. Tässä vaiheessa mielessä pyöri tornien tuho: kun näki omin silmin, millaisessa paikassa oli tapahtunut tuo kamala terroristityö, ei voinut kuin ihmetellä, miten kaikki on saatu korjattua ja ympäristö oli aivan normaalia lukuunottamatta itse tornien sijaintipaikkaa. Kun miettii niitä näkymiä, joita television välityksellä oli aikoinaan katsonut, niin kyllä siinä tuli mielen, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Ehkä olikin parempi jättää seuraavan kertaan tutustuminen itse paikkaan, jossa tuo ihmisen aiheuttama katastrofi tapahtui, tuli jo tarpeeksi miettimistä tästä ohimarssistakin.

Päivä alkoi olla jo siinä vaiheessa, että oli aika jälleen rakentaa energiavarastoja. Poikkesimme irkkupubiin syömään ja olusille. Tyydyimme tällä kertaa yhteen ruokalajiin per matkailija, ja listalta löytyi hampparia herralle ja pastaa rouvalle. Ruuat olivat varsin maukkaat ja pubissa hyvä tunnelma. Paikalliset olivat vaatetuksesta päätellen toimisto tms. tyyppejä, jotka poikkesivat bisselle työkavereiden kanssa ennen kotiin paluuta.

Rouvan pasta ja herran hamppari. 


Pubin wifin avulla hain Googlemapsista lähimmän metroaseman ja huomasin, että reitillä on myös Whole Foods Market, jossa haluaisin ehdottomasti poiketa. Kauppa oli kyllä aivan ihana!! Siellä olisi viihtynyt kyllä pidempäänkin, mutta Tom Hanks odotti meitä. Mukaan lähti vähän tuotteita hygieniaosastolta, mm, orgaaninen hiusväri, jota vegaani Suomi-tyttö New Yorkissa eli Annabella mainosti omassa blogissaan. Näin olen tv:n vaikutteille altis :-).


Tukkaväripaketti ja väri päässäni, tosin vasta kotona!


On muuten ihana väri, tuoksuu hyvälle ja on riittoisa! Tämän takia kannattaa matkustaa Ameriikkaan. 

torstai 21. maaliskuuta 2013

Matkajärjestelyjen arviointia

Viides päivä Nykissä - aika vetää johtopäätöksiä matkajärjestelyjen onnistumisesta so far. Lensimme Finskin suoralla lennolla Hkistä Nykiin, matkahan on pitkä, ei sitä käy kiistäminen. Koneessa on kaikkea muuta viihdykettä, paitsi ei tilaa oikaista itseään pötkölleen. Ainakaan turistiluokassa. Jokaisella matkustajalla on henkilökohtainen viihdekeskus, josta voi valita haluaako katsella elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja tai kuunnella musiikkia isosta valikoimasta radioasemia tai cd-levyjä. Itse katselin kaksi leffaa ja kuuntelin Kuusiston veljesten Bach-levyä. Valitettavasti vain äänentoisto oli surkea, että enempi musan kuuntelu ei houkuttanut.

Lennolla oli mahdollisuus varsinaisen ruoka- ja juomatarjoilun lisäksi itse hakea alkoholitomia juomia koneen takaosasta, ja sitä mahdollisuutta tulikin käytettyä ahkerasti. Vessassa koitin myös rampata, että jalat saavat liikuntaa. Ettei tule niitä tukoksia. Hyvälle nukkujalle matka ei ole ongelma eikä mikään, siinähän se aika kuluu. Itse nukahdin hetkeksi vasta siinä vaiheessa, kun jo kuulutettiin, että laskeutumisvalmistelut alkavat.

JFK -lentokentällä kaikki sujui joustavasti, vaikka kestihän se maahantulomuodollisuuksien jonotus hiukan yli tunnin, siinä oli kyllä aika raskasta seisoskella. Mutta eipä mitään hätää, piti vaan jaksaa seisoa. Päästiin yhdessä passintarkastukseen, jossa piti esittää koneessa täytetty tulliselvityslomake ja passi sekä antaa sormenjäljet. Kuvakin otettiin, varmaan tuli nätti! Ihan ystävällinen virkailija oli, kysyi miksi ollaan tultu ja kuinka kauan meinataan olla. Ei sen kummempaa meidän kohdalla. Vaikka tätä kyllä olin jännittänyt etukäteen, että osaanko vastata oikein.

Passintarkastuksesta mentiin hakemaan laukut, jotka oli jo nostettu hihnalta pois. Onneksi meillä on molemmilla ei ihan tavallisen väriset pakaasit, niin pian ne löytyivät. Siitä vielä laukkujemme kanssa tullin läpi, johon jätettiin tullilomake. Ja sitten ovet aukesivat Uuteen Maailmaan!

Meillä oli reitti selvänä majapaikkaamme: ensin AirTrain vie meidät Howard Beachin metroasemalle, josta jatkamme metrolla Utica Avenuelle Brooklyniin. Siellä majapaikkaamme sitten on. Matka sinänsä meni sujuvasti, metroasemalla oli opastajia neuvomassa, kun ei heti ymmärretty, mistä saadan viikon metrokortit. Niitä kun ei saanutkaan automaatista, josta yritimme, vaan kipsalta. Mikähän logiikka siinäkin on? Saadaan ainakin työtä jollekin, kun ei olekaan kaikki ihan itsestään selvää. Ensimmäiset ostot Ameriikan Ihmemaassa olivat siis viikon metrolippu, junalippu ja vesipullo, joiden turvin siirryimme metroon.

Pieni hätäännys ehti tulla junassa, kun en saanutkaan yhteyttä majoittajamme edustajaan. Piti äkkiä kaivaa muistista, että mikä se onkaan Usan maasuuntanumero. Suomessa käyttämäni halpissuuntanumero ei tietty toiminutkaan täällä päässä. Kannattaa muuten etsiä halvin operaattori, hinnat vaihtelee kolmesta sentistä 50 senttiin riippuen, minkä operaattorin kautta soitat. No, sain soitettua Kydeshialle ja hän pyysi soittamaan uudelleen, kun olemme perillä Utica Avenuella.

Metrossa huomasin, ettei minulla ollut karttaa mukana, jolla piti suunnistaa asunnolle. Näin sitä on tottunut, että kännykästä näpäyttää kartan esille. Onneksi olin ottanut mukaan kävelyohjeet. Niiden perusteella suunnistimme aivan päin mäntyä, mutta päädyimme oikealle kadulle kuitenkin. Oli jo tullut pimeää, kello alkoi olla puoli kahdeksan, eli 2,5 tuntia oli mennyt koneen laskeutumisesta. Asunto oli aivan kadun päässä, joten pian se siitä löytyi. Kydeshia otti meidät vastaan ja esitteli asunnon ja kertoi, mistä löytyy kaupat ja ravintolat. Tosin mitään en ymmärtänyt enää tuossa vaiheessa eikä mitään jäänyt mieleen, sen verran oli pökkyrässä.


Ensimäinen ilta Brooklynissa.

Tähän väliin sopiikin tarina siitä, miten päädyimme vuokraamaan asunnon Brooklynin Bedford-Stuyvesantin kaupunginosasta. Ostettuani lennot Hulluilta Päiviltä lokakuussa, aloin etsiä hotellia Manhattanilta, koska se tuntui parhaalta vaihtoehdolta kaupunkiin tutustumisen kannalta. Meillä oli kuitenkin jo yksi hyvä kokemus loma-asunnon vuokraamisesta Home Away -sivuston kautta, joten aloin katsella sieltäkin vaihtoehtoja. Manhattanin hotelli- ja asuntotarjoomien hinta-laatusuhde alkoi tuntua aika onnettomalta näihin Brooklynin asuntoihin verrattuna. Kun kaupunki ei ollut ennestään tuttu, tarkistin liikkumisreitit sekä kentältä päin että Manhattanille, eikä 30 min suora metromatka esim. teatterialueelle tuntunut pahalta.



Olohuoneemme ja makuuhuoneemme.



Asuntomme on esittelyn mukaan 74 m², siitä en ole ihan varma, onko niin suuri, mutta ihan tilava kuitenkin. Tässä on yhdistetty olohuone-ruokailutila, ja samassa tilassa seinäkkeen takana keittiö. Keittiössä on kaasuliesi-uuni, jenkkikaappi, astianpesukone, kahvinkeitin, mikro ja leivänpaahdin. Tähän mennessä kaikkea muuta, paitsi pakastinta on tullut käytettyä. Makuuhuone on tilava, käsittäen kaksi suurta vaatekaappia, queensize-vuoteen ja pienen sohvan, joka toimii mainiona puolipitoisten vaatteiden tyyssijana. Asunnossa on suuria ikkunoita, joten se on ihanan valoisa, varsinkin aurinkoisena päivänä. Ikkunoissa on kaikissa samanlaiset pitkät valkoiset verhot, joten valoa riittää. Asunto on selvästikin rempattu vastikään, mutta silti seinillä on vesivahingon näköisiä juttuja. Mitään pahaa hajua ei kuitenkaan ole, mitä nyt meidän aamuiset pekoninkäryt tulevat nokkaan aina palatessamme kotiin.



Amerikkalainen makaryynilaatikko

Wc-kylppäri on ihan reilun kokoinen, ei mikään koppi. Suihkussa käydään ammeessa, ihan kuin kotonakin! Siinä on se hyvä puoli, että vessan lattia ei kastu. Lämmintä vettäkin tulee riittävästi, mikä ei ole aina itsestäänselvyys matkoilla! Luxyry! Kaikin puolin asunto on viihtyisä myös oleiluun, ei vain nukkumassa käymiseen. Tarkoituksenamme oli myös viettää lomaa, eikä vain rampata itseämme väsyksiin pitkin suurkaupunkia. Tykkäämme myös itse kokata ja käydä tutustumassa paikallisiin ruokakauppoihin ja niiden tarjontaan. Säästyyhän siinä hiukan rahaakin, mutta se ei ole edes tärkeintä, vaan se, että voit pyjama päällä syödä aamupalan tai ottaa yömyssyn samassa asussa. Kotoisaa, eikö vain? Viihdynhän kotona myös Turussa oikein hyvin päivän touhujen jälkeen, miksipä en järjestäisi matkalla oloani mukavaksi?



Näkymä ikkunasta aamulla.

Lukijaa saattaa kiinnostaa, mitä tämmöinen luksus sitten maksaa. Maksoimme asunnostamme noin 1000$ eli noin 775€, viikon ajalta eli 7 yötä. Ihmettelen, minkälaisen hotellihuoneen Manhattanilta olisimme sillä saaneet, ei varmaan kummoistakaan. Tietenkään täällä ei kukaan esim. siivoa ja petaa vuodettamme päivittäin, mutta pärjäämme ilmankin. Ei meillä sitä kukaan kotonakaan tee. Siitä en ole valmis maksamaan.

Asunto siis itsessään on aivan loistava, miten sitten sijainti on toiminut? No, aivan kohtuullisesti. Tosiaan Manhattanille teattereihin/moniin nähtävyyksiin Midtowniin kestää metrolla noin puoli tuntia. Yleensä junassa ei ole ollut ruuhkaa, paitsi yhtenä aamuna lähtiessämme aika varhain liikkeelle, oli vielä töihinmenijöitä kulkemassa. Illalla ei ole kovin hauska matkustaa metrossa, myönnän, että minua on pelottanut välillä. Kerran vaihdoimme vaunuakin, kun jotain pientä rähinää oli ilmassa. Tämä kyllä tapahtui aamulla. Muutenhan nykkiläiset ovat metrossa hyvin omissa oloissaan, musiikkia korvanapeilla kuunnellen tai kirjoja lukien lukulaitteista tai ihan perinteisenä paperiversiona.

Mielenkiintoisen lisänsä metrolla matkustamisen riemuun tuovat erityyliset rahanpyytäjät. On ihan tätä perinteistä katusoittoa ja kerjäämistä, mutta sitten on hahmoja, jotka pitävät kovaan ääneen vaunussa pienen palopuheen. Yksikin alkoi "I'm an artist..."jne. Ymmärrän sen, että elämä voi olla kovaa suurkaupungissa, ja kun yhtään en tunne maan systeemiä, niin parempi olisi olla sanomatta yhtään mitään. Sanon kuitenkin, että sekin nuori, kaunis ja kovaääninen artisti voisi mennä vaikka töihin, sen sijaan että kerjää metrossa. Vaikka saattoihan se olla performanssikin. Mutta tosiaan, eihän niitä töitäkään aina saa.

Summa summarum, olemme olleet tyytyväisiä valintaamme ja pian huomasimme, että kahta kertaa päivässä ei kyllä viitsi ajaa edestakaisin, joten aloimme suunnitella päivän ohjelman siten, että yksi reissu suuntaansa riittää. Siksipä tässä nyt tarinoin blogia kodissa aamupäivän, koska lähdemme vasta lounaan jälkeen liikkeelle jaksaaksemme iltaiseen teatteriesitykseen asti pyöriä kaupungilla.

Ja tässä se lounas Caesar a la Brooklyn.

Hämähäkkimiehen paluu ja pari pikku museota



Kolmantena matkapäivänämme menimme musikaaliin, valitsimme Spidermanin, kun sitä on niin hehkutettu erikoisista tehosteista. Ehkä en ole ihan kohderyhmää, vaikka kieltämättä komeasti se hämyri lenteli pitkin katsomoa. Olen kyllä nähnyt Helsingin kaupunginteatterissa Maija Poppasen lentämässä, se oli ihmeellistä! Musiikki oli mielestäni -anteeksi vain U2:sen pojat - tylsää. En jäänyt hehkuttelemaan, mutta olihan se hyvä nähdä.



Tänään olimme päättäneet mennä museokierrokselle ja tutustumaan Central Parkiin. Sääkin suosi: aamusta asti oli aurinkoista, kylmä tuuli tosin puhalsi. Köröttelimme A-junalla pohjoiseen, ja ensimmäistä kertaa matkallamme vaunuun sattui niin kovin pahalle tuoksahtava laitapuolen kulkija, että oli pakko vaihtaa istumapaikkaa. Siinä sisäänpäin hengittäessä ajoimme ohi asemamme. Niin. A-junahan on se, joka ei ihan joka maitolaiturilla toppaa, seuraava pysäkki olikin sitten jo Harlemin puolella. Eipä siinä mitään, samalta laiturilta toiseen suuntaan taas kadulta 125 kadulle 59 Columbus Circelille.

Puistossa kävimme katsomassa Strawberry Fieldsin ja John Lennonin muistomerkin. Ja otettiin kuvia Yoko Onon Dakota-Building taustalla. Tosin, kävi ilmi, että talo oli aivan väärä. Eikun uudet kuvat sitten vaan.



Luonnonhistoriallinen museo oli ensimmäinen retkikohteemme. Ihmeteltiin dinosauruksen luita ja muita esihistorillisia luurankoja sekä malleja. Täytetyt eläimet tuntuivat vähän pölyttyneiltä, onneksi siellä ei ollut sentään täytettyjä ihmisiä, kun esiteltiin eri kansojen tapoja ja tavaroita.



Kyllä ei olisi kovin kiva, jos tuommoinen T-rex tulisi pimeällä vastaan, tai auringonpaisteessakaan

Luonnonhistorian museosta ponkaisimme puiston poikki kohti Metropolitan Museum of Artia. Oli pieni aavistus, että se saattaa olla aika iso paikka. (Tässä vaiheessa päivää oli jo kova nälkä, hodarit ostettiin, oikein jumbo-mallia. Ja juotiin kahvit museon kuppilassa, matkan tähän mennessä suhteessa kallein kattaus: kahvit ja baakelsit ja yksi olut 25$!)

Taidemuseo on siis aivan järjettömän valtavan laaja. Olimme päättäneet tutustua amerikkalaiseen taiteen maalausosastoon sekä yhteen erikoisnäyttelyyn. Amerikkalaisen taiteen osasto löytyi hyvin, mutta impressionistiseen näyttelyyn emme koskaan löytäneet perille. Loppui usko ja voimat. Niin, olisihan sitä voinut kysyä... Näköjään opasteita ei ole turhaan laitettu, joka puolella on kyllä vartijoita, jotka tarjoavat kysymättäkin apua. Mutta kun sitä on tottunut ihan itse selviämään kartan avulla! Matkalla erikoisnäyttelyyn löysimme musiikki-instrumenttien osaston, joka ei olisi hakemalla varmaan sekään löytynyt, joten lopputulos ihan hyvä!



Rakkausviulu, jolla on vähän enemmän "love handlejä" kuin normiviululla.



Parit Stradivariukset.



Söpöjä taskuviuluja!



Aika pompöösi cembalo.

Näimme tosiaan sitä amerikkalaista taidetta, ja itse asiassa impressionistejakin, oli Monettia ja Manettia, van Goghia ja Picassoa, kaikenlaista. Hienoja maalauksia yllin kyllin, ähkyyn saakka. Whistlerin Mother- maalaus, joka esiintyy Mr Bean -elokuvassa, on kyseisen museon kokoelmissa. Mutta ei nyt näytillä, korjailevat kai Mr Beanin tuhoja. Muuta Whistleriä oli esillä.


Tässä kuitenkin taidetta Euroopasta, joku van Gogh. Oli kyllä livenä upeita!


Museosta tultuamme hyppäsimme downtownin suuntaan 5. Avenueta menevään bussiin. Saimme lepuuttaa väsyneitä kinttujamme. Kun maisemat alkoivat näyttää tutuilta, hyppäsimme pois ja päätimme mennä hakemaan huomiselle vielä teatterilippuja ja syömään teatterialueelle. Matkalla nämme Chrysler Buildingin ja kirjaston, joka hätinä vetää vertoja Turun uudelle kirjastolle. Chryslerin talo on mielestäni kaunein pilvenpiirtäjä!



Tuli vähän epätarkka kuva, mutta on ihan ite otettu!



Tämmöinen kirijasto näillä on täällä, leijonat vahtii, ettei varasteta niitä kirjoja!




Ostimme piletit näytelmään, jossa on Tom Hanks pääosassa sekä myös Broadway debyyytillään. Lucky Guy on show'n nimi, ja se on nyt ennakkonäytöksissä. Minä, joka en juurikaan tunne enkä tiedä elokuvatähtiä, sentään Tompan tiiän. Käydäänpä katsomassa, osaako se näytellä teatteria.

Syömään menimme kantapaikkaan Heartland Breweryyn 43. kadulle. Otimme turvallisesti per-theater menuun, ihan ok sapuskat. Söimme pihvit, kun kerran pihvimaassa ollaan. Clam Chowder oli hyvää alkuruokana ja jälkiruokana  maistui Lime Pie sekä juustokakku. Kolmen ruokalajin jälkeen olimme että aamen ja tattis. Kotia kohti A-junalla.



Pihvit herkkusienikastikkeella ja pottumuusilla. Ei ehkä maailman hienovivahteisinta makuelämystä tarjonnut, mutta tuli maha täyteen.

Rakkaille lukijoillemme tiedoksi, että nyt kun tätä julkaisen, on jo torstaiaamu, pihvit ja kaakut vei unten maille, ennen kuin jaksoin värkätä kuvat paikoilleen kännykästä.













tiistai 19. maaliskuuta 2013

Punaiset kengät

Eilen oli sitten se odotettu päivä, kun päästiin Metropolitanin oopperataloon. Ensin piti kuluttaa päivä jotenkin, kun eihän täällä oikein mitään tekemistä ole. Päätimme lähteä "käväisemään" Manhattanilla pienellä kävelyretkellä. Ajelimme metrolla tyylikkäästi jonnekin Macy'sin ison tavaratalon nurkille. Ulostauduttumme maan alta edessä nökötti ison näköinen talo. "Onko toi se Empire State Building?" " Ei kai." Oli se. No, äkkiä tavarataloon sitten.



Tavaratalossa osasimme hakea alennuskortit turisteille ja käydä rest roomissa. Mitään ostoksia emme jaksaneet tehdä, jet lag alkoi purra ainakin meikäläiseen. Kahville jaksettiin sentään mennä. Rullaportaissa takanani rullaavaa rouva alkoi ihastelemaan punaisten talvikenkieni ja punaisten housujeni yhdistelmää, niin että aivan punastuin hämmennyksestä. Ihan oikeesti, kotona Turussa pienenä vitsinä jo oli huoli, että mitähän ne amerikkalaiset ajattelee mun kengistä, onkohan ne tarpeeksi hienot oopperaan? No, nyt se tuli selville, että yksi ainakin tykkäsi.

Macy's oli uuvuttava kokemus, kun ei oikeastaan niin paljon kiinnostanut katsella loputonta valikoimaa muotia ja kauneutta. Sen ripsivärin olisin voinut ostaa, kun se jäi Helsinki-Vantaalla ostamatta. Mutta minulle tapahtui taas tuttu kolmannen päivän kielipuolisuus: sanat englanniksi eivät tuntuneet löytyvän millään. Väsymystä tietenkin.
Macy'sin vanhat rullaportaat ja matkaseurueemme tyylikkäämmät oopperakengät.

Lähdimme jatkamaan kävelyretkeämme tehden reitiltä poikkeaman jo tutulle Times Squarelle nyt päiväsaikaan. Kävimme ostamassa liput Spiderman-musikaaliin ja bongasimme Tom Hanksin olevan pääosassa Broadwaylla jossain näytelmässä. Retkemme jatkui. Siinä vaiheessa, kun aloimme tingata siitä, onko Stage Tour Radio City Hallissa kiinnostava vai ei, teimme varman harha-askeleen hodarikärryn kautta irkkupubiin virvoituksen äärelle. Loput kävelyreitin nähtävyyksistä saivat jäädä ja palasimme 50% uupuneina kotiin. Nukahdin metroon, onneksi Suomi-poika jaksoi valvoa turvallisuutta.

Päiväunien jälkeen oli aika lähteä kohti oopperataloa. Lähdimme pari tuntia ennen näytöksen alkua, kaiken varalta. Lunta alkoi sataa, ja ei tiedä, miten sekaisin kaupunki menee lumesta. Perillä katsastimme Lincoln Centeriä päällisin puolin. Isoja pytinkejä, mutta mikään ei varsinaisesti kutsunut luokseen. Menimme oopperataloon sisälle, ainakin kauppa oli auki. Sinne siis tekemään pienet tuliaisostokset. Lipunmyyntiaulaan kertyi shoppailumme aikana jo sisälle pyrkijöitä, ovet avattiin varsinaisen talon puolelle vasta 45 min ennen näytöksen alkua. Aulassa järjestystä pitivät varsin kovaääniset vahtimestarit. Aikamoista karjalaumahommaa. Mutta, onneksi kukaan ei huomannut kenkiäni. Tosin yksikin papparainen oli tullut ruutushortseissa ja polvisukissa, mutta mistä minä voin tietää Metropolitanin dress codea.




Esitys, johon olin ostanut jo etukäteen netistä liput, oli Verdin ooppera La Traviata. Pääosassa vaatimattomasti sopraano Diana Damrau ja toinen vähän myös tunnettu laulaja oli Placido Domingo, joka on siirtynyt baritoniksi, ikää 72 v! Produktio on Salzburgin juhlilta kierrätetty, ja Damrau debytoi Violettana samoin kuin Domingo Germontina. Tenori, jonka piti laulaa Alfredo, oli flunssassa, enkä valitettavasti päässyt perille, kuka oli paikkaajana.

youtube.com/watch?v=X33U0QjVCIA
Tässä linkki Salzburgin produktioon, jossa laulaa Anna Netrebko ja Rolando Villazon. Ei huono tämäkään. Mutta, siis ohjaus ja ylöspano oli tämä sama Metissä, laulajat vaan toiset.


Salin puolelta. Näyttämöllä oli suuri kello, joka kuvasi ajan kulumista keuhkotautisella. Ehkä se aika kuluu muillakin. Tohtori - kuolema, joka istuu kellon vieressä hiippaili Violettan perässä aika ajoin vaanimassa.

Huomaan, että on aika vaikea sanoa esityksestä mitään. Voisi vitsinä kuitata, että enpä tiiä mitä tapahtui, kun torkuin välillä. Mutta kun se ei yhtään tässä kohtaa naurata. Siis Damrau oli aivan upea laulaja ja näyttelijä. Domingo sai pitkät bravot pelkästään saapumalla näyttämölle. Molemmat aivan järjettömän hienoja taiteilijoita, ei voi kuin ihmetellä, miten heidän karismansa, äänensä ja valovoimansa kantoi parvekkeellemme. Tenori oli heikoin lenkki, mutta toki osaava hänkin. Ohjaus ja dekoraatio oli kiinnostava, isoilla elementeillä pelaava, ei alleviivaava, mutta sopivan allegorinen. Hiljaisia kohtia oli liikaa, uni tuli liian helposti. Kivat tuutulaulajat, ei siinä mitään. Syvin tunnekosketus jäi valitettavasti ajoittaisen uinailun vuoksi kokematta, kadehdin vierussä istujaa, joka esityksen loppupuolella kaivoi ison tukun nenäliinoja kyynelehtiessään vuolaasti. Hän ei kuulunut matkaseurueeseemme.

youtube.com/watch?v=iF15LBVJeLw Tässä Damraun laulua, punainen puku, punainen sohva ja punaiset kengät, jotka eivät näy kuvassa.




Heippa Met, hieno kokemus!

maanantai 18. maaliskuuta 2013

My old Friend!

Sunnuntai-iltana herkullisen itsevalmistamamme Bolognese-pastan jälkeen päätimme suunnistaa paljon mainostetulle matkan romantiikkaosiolle Brooklyn Bridge-puistoon muiden romantiikannälkäisten turistien sekaan. East Riverin rantapenkalta avautuu huikaiseva näkymä Manhattanille, joka on tietenkin SE New York, joka useimmille piirtyy mieleen kaupunkikuvasta.

Lähestyimme romanttisesti rantaa Brooklyn Heightsin uusenglatilaistyylisen (keksin tän ihan itse) asutuksen lävitse. "Kato, ihania taloja!" "Jaa, missä?" Mitenköhän sen romantiikan nyt mahtaa käydä, kun ollaan näin eri aaltopituuksilla ihanuuden suhteen?

Vaan olihan se huikaisevaa, kun ensimmäiset oikeat pilvenpiirtäjien silhuetit osuivat näkökenttään! Siellä se nyt on! Uskon, että oli hienompaa nähdä Manhattan, tuo tuttu kaveri, näin kaukaa ensimmäisen kerran, kuin pölähtää metrotunnelista suoraan sinne katukuilun keskelle.



Näimme rannalta myös Lady Libertyn eli Vapaudenpatsaan kaukaisuudessa saarellaan. Ihmettelimme aikamme näkymiä, romanttista auringonlaskua ennen päätimme lähteä vielä katsastamaan Times Squaren valoshown. Saimme vihdoin yhden tärkeän kartan, eli metrolinjaston kartan. Helpompi taas suunnistaa. Ja eikun harjoittelemaan metroa lisää!



Puistoa laajennetaan, siinäpä on työmaata! Taustalla vilkuttaa Lady Liberty.

Ensimmäinen matkamme Times Squarelle sujui linjanvaihtoineen onnistuneesti, ja tässä vaiheessa alkoi tunnelma tiivistyä ja metrovaunut täyttyä. Sinne samaan paikkaan oli moni muukin matkalla. Jo metron uloskäytävän suulla kajasti valot siihen malliin, kuin päivä paistaisi. Astuimme ulos ihan toiseen maailmaan, mistä olimme kotikonnuilta Brooklynistä lähteneet. Valomainosten meri on niin häkellyttävä, että migreenipotilaan kannattaa pysyä kaukana. Romantiikkaa hetkeen toi myös se, että tuntui turvallisemmalta pitää kiinni, ettei erkavoidu tungoksessa ja menoa ihmetellessä. Valojen loistoa on vaikea vangita, mutta tässä yritys:




Bongasimme Times Squarelta TKTS-boothin, josta saa alennuslippuja teatteriin. Vaikka on meillä kyllä Brooklynissäkin semmoinen oma. Tosin sitä emme aamusella retkellämme bonganneet. Kävimme myös visitor's centerissä, kaupungin virallisessa matkailutoimistossa. Paikassa oli hiukan ennen sulkemisaikaa enemmän semmoinen suomalainen kirkkotunnelma, kuin aamulla kirkonmenoissa konsanaan. Saimme täydennettyä karttakokoelmaamme. Juuri kun odottelimme uudenvuoden pallon valoshowta, tulikin ilmoitus, että paikka suljetaan. Pistimme merkille eteisen puolelta matkailijan perustarpeet täyttävän mukavuuslaitoksen vastaisuuden varalle.

Päätimme lähteä kotiin iltapalalle herkullisten hodarituoksujen nälkiinnyttäminä, olihan meillä vielä reilun puolen tunnin köröttelymatka kotipuolessa Bed-Stuyihin. Niin luulimme. Nopeiden päätösten naisena hoksasin, että toi kakkosjunahan menee samaa reittiä kuin ykkösjuna. Kyytiin vaan! Ihmettely oli suuri, kun ajettiin täyttä vauhtia sen aseman ohi, jossa piti vaihtaman Brooklynin A-junaan. No, siitä sitten muutama asema taakkepäin, ja nythän se jo tiedettiin, että ykkösjuna vie meidät oikeaan paikkaan. Ja sit vaan "Take the A-train"! Tunnin päästä nälkä sai tyydytyksensä.

Vaan ei harharetki pelkästään kurjuutta ja harmia ollut: ylimääräinen vaihtoasemamme oli Lincoln Centerin asema, lähinnä Metropolitan-oopperataloa. Tulipa sekin reitti nyt tarkastettua valmiiksi.

Törmättiin me muihinkin tuttuihin: sama pasuunansoittajakaveri, joka jo lentokentältä tullessa "viihdytti" väsyneitä matkalaisia, sattui vaunuumme matkallamme Times Squarelle. Soitti saman biisinkin. Ehdotan, että laajentaa ohjelmistoa, niin voin heittää vaikka lantin, jos vielä törmäillään.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kirpparilla ja kirkossa

Kun sitten vihdoin päivä kirkastui, lähdimme aamupalan metsästykseen ja suuntana Brooklyn Flea ja Brooklyn Tabernacle Church. Pitkin pitkää katua nimeltään Fulton St lähdimme taivaltamaan majapaikastamme kohti ruokaa ja hengenravintoa. Kieltämättä, seutu muuttui hiukkasen rähjäisemmäksi ja vähän ehkä pelottavankin tuntuiseksi siinä matkan varrella, että ei välttämättä siellä haluaisi pimeällä hengailla, eikä sinne mitään asiaakaan ole. Bongasimme kuitenkin matkalla supermarketteja, jonne aioimme myöhemmin mennä ruokaostoksille. Me kun olemme siinä mielessä outoja lomailijoita, että tykkäämme ravintolasyömisen lisäksi kokata itse majapaikassa.

Kohtapuoleen tuli vastaan Burger King, jonne änkesimme aamupalalle. Delit ja bagelit loistivat täällä Bedford-Styvesantin kulmilla poissaolollaan. Kahvi oli laihaa, mutta croissant&hamppari - yhdistelmä vallan mainio. Minä otin jutun sausagella ja J pekonilla. Sausage oli kyllä minusta pihvi, mausteinen ja maukas, lisäksi välissä oli munakasta. Hyvää, rasvaista ja energisoivaa!





Burgerista jatkoimme voimaantuneina kohti kirpparia. Kävelyohjeet oli kirjoitettu ruutupaperille, kunnei mitään karttaakaan ollut. Hyvin löydettiin kirppis, joka oli varsin hulppea rakennus, entinen pankki.




Ensimäinen "pilvenpiirtäjä", jonka näimme, osoittautuikin kirpputoriksi



Niin iso on, ettei mahdu kuvaan.





Sisältä kirppis näytti tältä:





Kirpparilla myytiin uutta ja vanhaa, mieleen jäivät myyntipöydiltä lukuisat View Masterit, vintage-vaatteet ja nuorten taiteilijoiden hienot maalaukset. Niin ja aivan upeat kierrätyshenkiset huonekalut, joita emme valokuvanneet, mutta idea jäi muhimaan. Nautimme siis vain silmillämme ja kukkaro ei keventynyt.

Seuraavaksi kaupunkisuunnistuksen maailmamestarit käänsivät nokkansa kohti tabernaakkelikirkkoa. Tässä vaiheessa huomattiin, että edelleenkään emme omista karttaa ja ruutupaperin neuvotkin päättyivät kirpparille. Hyvässä yhteisymmärryksessä lähdimme "eteenpäin". Tiirailimme puhelimesta tallentamaani bussikarttaa, mutta se oli hyvin viitteellinen. Matkan varrella tuli vastaan BAM, Brooklyn Academy of Music:



Käppäilimme etiäppäin sillä mielellä, että jos ei kirkkoa löydy, niin emmepä tiedä, mistä jäämme paitsi. Pian kuitenkin tuli tuttu katu eli Fulton st vastaan. Ihan kuin kotiin olis tullut! Tiesin sen verran, että kirkko on kyseisen kadun poikkikadulla. Sieltäpä se sitten löytyi, ja poikkesimme sisään ja meidät otettiin tervehtien vastaan ja opastettiin sisään hakemaan istumapaikat. En ottanut kirkossa kuvia, mutta tiirailkaa täältä interiööriä: http://www.brooklyntabernacle.org/.

Mutta olipa kirkossa tunnelmaa, kuin rokkikonsertissa kerrassaan! Ensimmäinen puoli tuntia veisattiin bändin säestyksellä seisaallaan jammaillen. Mekin osattiin laulut, kun sanat tulivat screeneiltä, joita oli pitkin valtavaa salia. Sitten kuoro lauloi aivan mahtavien solistien kanssa omia juttujaan, ja silloinkin monet jammailivat ja heiluttivat käsiään ilmassa. Me ei sentään, mutta kyllä mekin taputettiin. Noin tunnin päästä tuli vasta pastori stagelle, ja aluksi pahoitteli ääniongelmiaan. Vähän olikin huonossa kunnossa, mutta kyllä hän jaksoi huudella ylistyksiä laulun väliin. Ei kannattaisi kyllä tuollain äänensä kanssa pelleillä. Sanoisi Ääniräätäli.

Tässä vaiheessa pastori totesi, että nyt olis hyvä herrojen antaa istumapaikkaa seinänvierustalla oleville naisimmeisille. J pomppasi myös käskystä antamaan paikkansa ja minä perässä. Vaan siitähän alkoi semmoinen kalabaliikki, sieltä penkistä osoitettiin minulle, että tänne nyt ja äkkiä istumaan hyvä rouva, täällä on tilaa. Varmaan neljä tai viisi järkkärirouvaa kävi myös tarjoilemassa paikkaa. Moinen huolenpito kävi vähän raskaaksi ja seinän vierellä kävi myös kova veto. Päätimme paeta paikalta, kun olimme aivan salin takaosassa. Sitä paitsi, olikin saarnan vuoro.

Kirkkoelämys vaati vähän vahvistusta myös ruumiille:



Vereen sokeria!

Ei oikein tuottanut toivottua tulosta eilisiltainen (lue: keskellä yötä Suomen ajassa olevalle) ruuanhakureissu. Aamupalaksi nappasimme Tropicana-mehua, kun sehän on Suomessa aina vähän parempaa juomaa, silloin harvoin kun tuoremehua tulee ostettua. Verensokerin korjaajaksi tuli mukaan rusinoita, kun ruisleipää ja Kippari-juustoa ei ollut tarjolla. Ajateltiin sitten päivänvalon aikaan hankkiutua vähän parempaa ruokakauppaan. Tai paikalliseen kuppilaan aamupalalle. Kun kahviakaan ei löydetty putiikista, eikä tietenkään tuppisuina suomalaisina alettu mitään kyselemään. Kerran jo jouduttiin kysymään neuvoa, kun katukyltit osoittaa epämääräisin suuntiin, että ollaanko oikealla avenuella.  Ja oltiinhan me, tietty. Mutta kyllä se nyt seurustelusta riittää jo yhdelle päivälle.

Tässä kun klo 5: 30 paikallista aikaa avasin mehutölkin, huomasin, että siinä on mehua kokonaista 5%! Suurin ainesosa on rakastamani glukoosi-fruktoosisiirappi, jota kartan kuin ruttoa. Amerikassa ollaan siis. Rusinat on sentään Aurinkoneito tehnyt viinirypäleistä. Eikun näköjään Del Monte-mies.

Ihan hassua muuten, kun tuossa chattailin rakkaan siskoni kanssa, niin mieli oli kyllä ihan kotona. Ihan kuin olis omalla sohvalla. Mutta se olis kyllä harvinaisempaa, että mun heräämisaikaan puoli viisi sisko olisi jo Hesaria lukemassa.

Vielä muuten sattui semmoinen aika söpö tapaus, kun tultiin lentokentältä metrolla, niin pieni poika tuli viereeni istumaan, ja eikös vaan pentele nukahtanut nojaten kylkeeni. Sitten kun jouduimme poistumaan omalla pysäkillä, hän raukka meinasi retkahtaa, ei herännyt vaikka herättelin. Äitinsä onneksi tuli pelastamaan tilanteen. Aika herttaisia nämä amerikkalaiset!

Joka kerta väärässä jonossa

Se on kyllä kamalan mielenkiintoista, kun sitä ei yhtään tykkää huomata joutuneensa siihen jonoon, jossa tökkii. Ja vielä on mukamas skannannut juuri sen jonon lyhyimmäksi. Tämä kävi tässä matkallamme Helsinki-Vantaalta New Yorkiin kolme kertaa. Juuri siinä laukunjättötiskillä se lapsiperhe setvii lastenvaunuasioitaan, lähtöportilla on kenttävirkailijalla tärkeä puhelu meneillään ja laittomiksi siirtolaisiksi epäiltyjä viedään tarkempiin passintarkastuksiin Kohteessa. (Nämä tulkinnat on täysin allekirjoittaneen.)

Ja silti, kone ei lähde, ennen kuin mekin ollaan kyydissä, jos portilla ollaan ajoissa. Ameriikka ei muutu joksikin toiseksi maaksi, vaikka rajakontrollissa menee 64 minuuttia 60 minuutin sijaan. Mutta kyllähän siinä hermo palaa.

Nyt ollahan asetuttu lauantai-iltaa viettämään Brooklynin asuntoon. Ei huono, oikeastaan tosi kiva! Tässä ihan jo unohtui, että nythän on oikeasti yö.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Auringossa lähdetään lomalle!

Unelmien matka New Yorkiin on alkanut. Paimion kohdalla Turku-Helsinki -moottoritiellä saatiin nauttia näin mahtavasta auringonpaisteessa. Ihan kuuma suorastaan tuli autossa - loman tuntua ilmassa!

Matkalla ollaan pala kerrallaan: ensin suunnistetaan tuttuun tapaan Lentoparkkiin ja siitä sitten tavaroinemme terminaali kakkoseen bussikyydillä.  Lähtöselvitys on jo tehty kotona, eli edessä on vain laukkujen vieminen ruumakuljetukseen ja turvatarkastus. Sen jälkeen onkin vähän vielä epäselvää, mitä tapahtuu, kun lennetään Euroopan ulkopuolelle. Eiköhän se selviä. Ripsiväriä ainakin meinaan ostaa tax freestä.

Ajatukset on olleet tulevassa matkassa jo pitkään. Tänään etsin tietoa St. Patricks dayn tapahtumista, ja huomasin, että vaikka juhlapäivä on 17. maaliskuuta, eli huomenna, niin koska se sattuu sunnuntaiksi, kekkerit pidetään jo lauantaina. Me olemme silloin tukevasti Atlantin yläpuolella. Paraati jää näkemättä ja Guinnesit juomatta. No huomenna kirkkoon sitten, mahdollisesti Brooklyn
Tabernacle Church kuuluisine kuoroineen on kohteemme. http://www.brooklyntabernacle.org/

Ikäväkseni löysin myös tiedon netistä, että Ellis Island ja Vapaudenpatsas on suljettu Sandy-myrskyn tuhojen takia. Ellis Island tuntui kiehtovalta kohteelta, onhan sitä kautta saapunut Uuteen Maailmaan satojatuhansia siirtolaisia uuden, onnellisemman elämän toivossa. Sinne emme nyt sitten pääse, mutta eiköhän jotain muuta kiinnostavaa tekemistä löydy. Ehkä.