torstai 12. marraskuuta 2015

Croissanttia poskella ja muita junamatkailun ihmeitä

Tässä kyllä karisee ehkä viimeisetkin romanttiset haaveet vielä joskus tehdä Interrailreissu ja ikään kuin palata nuoruuteen, vapauteen ja hulluuteen. Olen tällä viikolla istunut junissa, seisonut laitureilla, hakenut hikipäässä oikeaa laituria, oikeaa junaa, juossut vielä kerran tarkistamaan, onko tämä oikea laituri, vaikka näyttötaululla lukee jotain ihan muuta. 


Tämä juna meni Hollannin puolelle asti. Olisinpa tiennyt ottaa passin mukaan. 

Tänään tein toisin. Tulin ajoissa asemalle, nostin automaatilta 40€, että saan varmasti oikeanlaisen setelin lippuautomaattiin. Automaatti on hyvin kronkeli: välillä kelpaa kortti, useimmiten vain joko alle 10 tai alle 20 € setelit. Eli lompakossani olevan viiskymppisen voisin aivan hyvin vaikka lahjoittaa pois, kun se ei mihinkään kelpaa. Menin tänään eka kertaa oikein Reisezentrumiin, ja kas, siellähän oli oikein ihmisiä tiskin takana, sieltäkin lipun olisi voinut ostaa. No, hyvä tässä  vaiheessa tämäkin tietää, kun on viimeinen etappi edessä. Tosin, pikkuasemilla en ole nähnyt lipunmyyntitiskejä, vain automaatteja. Sinänsä minulla ei ole mitään automaatteja vastaan, mutta onhan se suomalaiselle aika vaikeaa opetella pitämään sopivia seteleitä lompsassa, kun ei juurikaan enää kotomaassa käteistä tule käytettyä.


Kätevä tämä intternetti ja juna-aikataulujen haku. 

Tänään, matkalla Kölniin tein myös sen poikkeuksen, että nappasin mukaan purtavaa ja kahvin aseman kiskasta. Otin luumucroisanttia ja cappucinon. Nam. Juna oli vähän myöhässä, niin olin jo ehtinyt nauttia eväät ennen lähtöä. Hyväähän se oli, mutta ei se nyt varsinaisesti mikään kokonaisvaltainen nautinto ole synkällä asemalaiturilla puputtaa. En ollut yksin puputuksineni, aika moni tuntui nauttivan välipalaa/lounasta/aamupalaa, mikä vuorokaudenaika kenelläkin oli menossa. Itsellä lähinnä oli kyseessä jonkinmoinen välipala, kun lounasaikakin nyt jo olisi, mutta kun pitää istua junassa eikä tiedä, koska sinne syömään sitten taas pääsee.

Junassa ajattelin oikein laittaa huulipunaa, ja vilkaisin peiliin. Jaahas, hyvä, että vilkaisin. Poskella oli croissantinmuruja. Eipä olisi kohteessa tarvinnut ollenkaan selittää, että juu kiitos en nyt ota kahvia, kun justiin söin croissantin ja join kaffen. Hyvä, ettei täytteenä ollut luumusose ollut toisessa poskessa. Apteekista saamani ilmainen nenäliinapaketti käsveskassa sai myös nyt käyttöä. Kyllä kaikella on tarkoituksensa.


Mein Gott, olen ollut täällä ennenkin! 30 vuotta sitten! 

PS. Takasintulomatkalla Kölnistä Düsseldorfiin juna oli niiiiiin täynnä, että jouduin seisomaan koko matkan hemmetin täydessä junan eteisessä. Onneksi matka kesti vain noin 30-40 min. Ja onneksi on Leverkusen, jossa eteinen hiukkasen väljeni, eikä tarvinnut olla niin lähituntumassa vieraiden ihmisten kanssa. Mun raukan käsitys ruuhka-ajasta oli semmoinen, että eihän nyt 18.30 junassa enää mitään ruuhkaa voi olla. No eipä vissiin. 


Tässä jo vähän hymyilyttää, kun näyttötaululla on jo junan tiedot. Eipä tiennyt, mitä on vielä edessä, kun karjalauma tungetaan sisälle junaan. 



maanantai 9. marraskuuta 2015

Näkkärikulinaristi

Aikaisemmista postauksistani ei voisi ehkä kovin hyvin päätellä, että tämän reissun päätarkoitus on joku ihan muu kuin syöminen. Olen tässä nyt reilun viikon verran kerännyt kokemuksia saksalaisen yksityisen musiikkikoulun toiminnasta. Music Academyn opetuksen perusta on loppujen lopuksi hyvin samantapainen, kuin miten Suomessa toimitaan ja miten musiikinopetuksessa on toimittu vuosisatojen ajan: opettaja ja oppilas, tai ryhmä oppilaita menevät luokkaan ja mestari opettaa kisällille, miten instrumentista saadaan loihdittua ilmoille toivottuja säveliä toivotussa järjestyksessä. Tässä ei sinänsä mitään ihmeellistä. 


Music Academy Aachen ulkopuolelta. 

Kiinnostavaa tästä matkan annista on minulle tehnyt musiikkikoulun pyörittämisen organisatorinen puoli. Siitä olen nyt pyrkinyt ottamaan oppia ja miettimään, mitkä toimintatavoista voisivat soveltua meille ja mitkä taas ovat niin kulttuurisidonnaisia, että eivät olisi järkevästi Suomeen kopioitavissa. Olen nyt jutellut kahden musiikkikouluyrittäjän kanssa ja vielä tällä viikolla matkustan neljään eri kaupunkiin tutustumaan neljään eri kouluun. Viimeisin paikka on koko ketjun pääpaikka Viersenissä. ( Joka suunnitelma jo muuttui, olin tänään keskiviikkona Viersenissä.) 


Portilla näytti, että ollaan tulossa teollisuusalueelle...

mutta sisällä näytti hieman toisenlaiselta. Mä haluuuuun tän huoneen meille!! 



Tämän viikon maanataina olin Music Academy Aachenissa, jonka erityispiirre on yrittäjä Herr Klaus Linckin mukaan, että heillä on enemmän klassisia oppilaita, kuin muualla. Tapasin sattumalta kaksi aivan ihanaa ladya, jotka olivat koululla suunnittelemassa tammikuussa aloittavaa Broadway Stage Programia. Vielä ennen junalle lähtöä tapailimme Sonian kanssa duettoa I know him so well musikaalista Chess. Sonia oli tullut Lontoosta aikoinaan Saksaan, hänen taustansa on musikaaliteatterissa. Tulimme hyvin juttuun, ihana persoona :-). Hänellä oli myös miehensä kautta yhteyksiä Naantaliin - it's a small world! 

Viime viikolla seurasin Düsseldorfissa jonkin verran opetusta. Heti tulopäivänäni seurasin Sarahin pitämää laulutuntia, siinä myös aivan ihana tyyppi! Hänellä on klassinen koulutus Hollannista ja ylläripylläri, meillä oli myös yhteinen tuttava Suomessa! Hän laulaa myös metallibändi Aeveriumissa, jossa myös Lars Dannenberg - ketjun operatiivinen johtaja - soittaa bassoa. Oli hyvin mielenkiintoista seurata kollegan opetusta, siinä oli paljon tuttua ja joitain uusiakin harjoituksia, joista sitten kysyin, mitä niillä ajetaan takaa. Oikein pätevä ja monipuolinen opettaja mielestäni on tämä viehättävä nuori nainen! 


 
Sarah Bouwers opettaa päristelyä.

Seurasin myös erittäin mukavan Susana Jütten vetämää lasten ryhmälaulutuntia. Opettaja oli kyllä niin luonteva ja elementissään lasten kanssa, vaikka hänellä oli jo pitkä päivä takana yksityistunteja ja ryhmiä. Mielenkiinnolla odotin, miten lapsille pidetään laulutuntia. Aluksi oltiin nukkuvia prinsessoita, jotka lepäsivät maton päällä. Sitten prinsessat heräilivät, ja venyttelivät, irvistelevät, pesivät kasvoja ja hampaita ja haukottelivat. Ja sitten laulettiin, mitäpä muutakaan kuin Let it go:ta siitä yhdestä piirroselokuvasta, jonka nimeä en nyt muista, kun omat lapset ei enää ole koton katselemassa piirrettyjä. Ai niin, Frozen.


Huhuu, kummituksia laulutunnilla! 

Lauantaina seurasin lapsille ja nuorille suunnattua Broadway Stage Programia Düsseldorfissa. Oli aika lämmin päivä, ja pienehköön huoneeseen oli sulloutunut parikymmentä lasta ja nuorta, pari vanhemaa, kolme opettajaa ja minä. Suuri ikkuna avattiin tunnin välein muutaman minuutin hengitystaukoa varten. Yleensä kolme eri ikäryhmää harjoittelevat vuorotellen eri opettajien kanssa tanssia, laulua ja näyttelemistä, mutta nyt oli harjoituskerta, jolloin rakennettiin yhtä kohtausta helmikuussa esitettävästä pienestä musiikkiteatteriesityksestä. Ihailin opettajien kärsivällisyyttä ja lasten erinomaista jaksamista. Ehkä vähän erikoiseksi tilanteen teki sen, että mukana oli myös kaksi ns. Probe-tuntilaista, jotka olivat mukana tunnin aluksi tutustumassa ryhmän toimintaan. Toinen lapsista oli viisivuotias, mutta vaikutti ikäistään pienemmältä - hän juoksenteli villisti isompien kintuissa, eikä tippaakaan ollut kiinnostunut opettajien ohjeista :-). Silloin ajattelin, että on kyllä aika vaativaa opettajillekin integroida ryhmään kokeilijoita ja jo pidempään harrastaneita, ja ikähaitari 6-18! Mutta hienosti se meni, mukava tekemisen meininki. Ja niin suloista, kun vaikka miten muuten ollaan reteetä poikaa, niin kun se suu pitää avata laulamiseen, niin eipä sieltä oikein mitään meinaa tulla :-). Oikein kivan ilmapiirin aikuiset ja lapset onnistuivat yhdessä luomaan ja kolme opettajaa ei todellakaan ollut liioittelua, kun harjoitus kesti kuitenkin kolme tuntia. Ja mitenkään orjallisesti opettajat eivät pysyneet lestissään, vaan laulunopettaja puhui yleisilmaisusta siinä kuin laulustakin jne. 


Pelastus asemalaiturilla. Ei todellakaan ny yhtään huvita svengailla. Näkkäriä tänne ja sassiin!

Kaiken kaikkiaan reissu on nyt siinä pisteessä, että vähän turnausväsymystä alkaa olla. Onneksi kohta pääsee kotiin monta kokemusta rikkaampana ja monia uusia ideoita päässä! Ruokahuolto on vähän viime päivinä ontunut: eilen Wuppertalin reissulla pääs käymään niin, että kun lounaan jälkeen lähdin kämpiltä, seuraava ruokapiste, joka matkalle osui, oli 19.30 Wuppertalin asemalaiturin välipala-automaatti. Rautatieasema ympäristöineen oli kuin pommin jäljiltä, siellä rakennetaan jotain suurta, en tiedä mitä. Eli normaalit aseman ruokakioskit eivät olleet käytössä. Muutenkin meinasi mennä hermo pahemman kerran, kun myöskään lähtevien junien näyttötaulua ei ollut siellä laiturien alla olevassa käytävässä. Juoksin pitkin tunnelia laiturilta toiselle etsimässä junaa, jonka piti lähteä 19.30 Düsseldorfiin. Ei löydy. Seuraava juna lähti puolen tunnin päästä, ja mulla aivan järkyttävä nälkä. Hyvä etten alkanut itkemään. Ankeuden kliimaksi tällä matkalla tähän asti. Pimeä, sataa tihuuttaa ja jokaisen matkailijan keidas on melkein kuin räjäytetty taivaan tuuliin. No, onneksi Düsselin asemalta löytyi Burger King. Röyh, pikku iltapala. 


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kotoutumista: kaurapuuroa ja oopperaa

Viime päivät eivät ole olleet mitenkään erityisen vauhdikkaita, että sen takia en ole jättänyt kirjoittamatta. On vaan semmoinen tunne, että eipä tässä mitään erikoista, vähän niinkuin kotona olis - muttei kuitenkaan. Kiireinen ja työntäyteinen syksy on myös verottanut jaksamista, olen levännyt aika paljon ja nukkunut. Nyt kun kirjoittelen, on ekan viikon sunnuntai, ja vielä viikko tätä kokemusta edessä. Perjantaina vaihdoin majaa Airbnb-asuntoon, joka sijaitsee alle kilometrin päässä hotellista, jossa olin, mutta ympäristö on jotenkin viihtyisämpi, kun ei ole niin lähellä asemaa. Tässä on enemmänkin asuntokortteleita, mutta asemalle on silti kivenheitto samoin kuin isolle ostoskadulle Schadowstraßelle. 

Asunto on vaatimaton, mutta siisti. Äänieristys on surkea, mutta tilaa on ruhtinaallisesti verrattuna hotellin kopperoon. Kaikki, paitsi telkkari, toimii: suihkusta tulee lämmintä vettä - tiskiveden sen sijaan lämmitän kattilassa. Pieni vedenlämmitin ei riitä mun lotraamiseen. Ja on se, kun täällä ei osata niitä kuivauskaappeja vieläkään rakentaa! Kotihommiin kun pääsin, niin ensimmäiseksi laitoin pyykkikoneen hyrskyttämään. Vaatteiden kuivuminen kesti melkein kaksi vuorokautta. Kylppärissä on joku säteilylämmitin, mutten sitä koko ajan viitsi posottaa. Ehkä se ei ole pyykinkuivain...Muualle pyykkiteline ei oikein mahdu asunnossa. Mutta, sainpa pyykit pestyä, ettei tartte ostaa uusia vaatteita - ja toista matkalaukkua! Laukkuni tuli aivan kamalan täyteen, kun lähdin hotellilta. 


Kun elää kaurapuurolla hetken, voi ostaa vaikka uudet kengät! Lauantai-illan huviksi kävin ostoksilla läheisellä Schadowstraßella. Herää vain kysymys, miten jo ennestään täyteen laukkuun saa vielä yhdet kengät...



Täällä on ollut koko viikon tosi lämmintä, mittaria en ole missään nähnyt, mutta sääennuste sanoo jopa 18 astetta. No, ei siellä mikään helle ole, mutta kyllä ns. välikausitakki on pikkasen välillä liikaa. Ja talvikengät. Välillä tuulee kylmästi, mutta keskimäärin mulla on koko ajan liian kuuma. Onneksi tää kämppä on nyt lämmittämätön, niin ei tartte täällä hikoilla, kuten hotellissa. Ehkä siksikin on uni paremmin maistunut. Ja villashaalille ja -sukille tuli myös käyttöä. Sää on paikallisten mukaan poikkeuksellinen, ei yleensä täällä marraskuussa ole näin lämmintä. Mutta ilmeisesti Suomessa on ollut sama ilmiö.

Viime päivien menyy on koostunut enimmäkseen omista pikakokkauksista ja vähemmän ravintolaruuista. Heti Kurfürstenstrasselle saavuttuani etsin lähimmän Netto-marketin ja tein kahden kassillisen ruokaostokset. Ostin valmista paistinpottua ja nakei sekä valmiin salaattiboksin iltapalaksi, sekä leipää, leivänpäällisiä, jogurttia, hedelmiä, voita, viinipullon ja vaikka mitä muuta. Koko lysti maksoi 23 €. 


Minusta tässä on aika paljon ruokaa tuohon hintaan. No, tää oli kauppa riisuttua mallia, ei ollut taaskaan sitä laaria, mihin ostokset menee. Ja mullahan niitä oli sitten aika paljon, tuli pikkasen kiire siinä sitten.


Ensimmäinen ateria "omassa kotonassa". Aika tuhti annos oli...

On tässä hieman harrastettu korkeakyldyyriäkin, eikä pelkästään gastronomiaa ja shoppailua. Kävin torstai-iltana oopperassa, kun olo ei ollut enää kuin mankelin läpi vedetty. Paikallinen oopperatalo on nimeltään Deutsche Oper am Rhein ja se toimii sekä täällä Düsselissä että Duisburgin kaupungissa. Oopperataloon kuuluu myös baletti, mutta teatteri, Schauspielhaus, näyttää olevan oma talonsa. Oopperassa on kiinnitettynä kaksi suomalaista laulajaa: tenori Jussi Myllys ja basso Sami Luttinen (hyvä Turku!). Myllys lauloi. Belmonten roolin illan oopperassa, joka oli Mozartin Ryöstö Seraljista. 


Tästä ostettiin tiketit, otin paikan piippuhyllylle eturiviin...

jossa olikin ikävästi kaide justiin silmien kohdalla. Piti kurkkia ylä- tai alapuolelta, tai nojata kaiteeseen, että näki kunnolla.


Hieno sali, vaikka ei olekaan mikään historiallinen rakennus. Kuuluvuus ja näkyvyys, mainitsemaani kaideongelmaa lukuunottamatta, oli erinomainen. 


Aulassa oli hienot valaisimet, ja baarissa hauska veikko, jonka kanssa sai taas viäntää italiaa. Hänestä eikä tilaamastani Rossini-drinkistä ei ole nyt kuvaa. 



Millainen sitten itse esitys oli? Pitkä. Olisin kyllä lyhentänyt sitä ohjaajana reilusti. Puheosuudet olivat varsin pitkiä, ehkä niistä olisi voinut vähän napsaista pois? Odotin myös ehkä jotain ihan mieletöntä ohjauksellista näkemystä (taisi olla eka kerta mulla saksalaisessa oopperatalossa, kun tarkemmin ajattelee). Aika perinteinen meininki. Ei niin kovin hauska. Lämmöllä muistan vieläkin kohta 20 vuoden takaista Erik Söderblomin ohjausta samasta teoksesta Porin Oopperassa. Samoin kuin hänen ohjaamansa Figaron häät -oopperaa, jossa esitin itse Marcellinan roolin. Oi, nythän se rooli vasta mulle passaiskin, noin niinkuin iänkin puolesta! Ai että, se oli hauska prokkis kyllä! Tämmöisiä muistoja nyt tuli tässä mieleen. 

Vaan olihan kyllä täällä hyviä, tasaisenvarmoja laulajia, varsinkin sopraano Adela Zaharia Konstanzena oli aivan upea. Myös Blonde oli aivan viehättävä esiintyjä ja ketterä liikkeissään, pienempiääninen kylläkin, niinkuin rooliin sopiikin. Sen verran kuitenkin alkoi väsy painaa jo ennen väliaikaa, että harkitsin hetken lähteväni pois väliajalla. Olin kuitenkin loppuun saakka ja hurautin sitten oikein pirssillä hotelliin, kun ei se asemanseutu oikein houkutellut myöhäiseen aikaan kävelylle. 

Minä Marcellinana ja Figarona Ari Hosio. 
Kuva: Outi Kuusisto, Porin Ooppera 2005. 






keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Oivalluksia ja salaatinrisuja

Ensimmäinen kokonainen päivä Düsseldorfissa on takana. Ja toinen yö. Juurikaan ei nukkua tarttenut, koska jokin herätti ihmettelemään jo kolmen jälkeen. Nyt tässä aamupala-aikaan näpyttelen uudella Samsungin Bluetooth –näppiksellä, johon en saa vaihdettua suomen kieltä. Eli ääkköset löytyy kätevästi tabletin näppikseltä…NOT. Eipä se mitään, mut kun meillä on jo virmankin nimessä viisi ä-kirjainta, niin onhan tää aika hauskaa: ”’nir’’t’list’ piv’’. JOO, olen Googlettanut.


Music Academy Düsseldorfin odotustila, jossa voi nauttia kaffetta, teetä ja virvokkeita pikkurahalla. 

Ja tarina jatkuu illalla, iltapala-aikaan. Oli henkisesti aika raskas päivä. Yöllä pyörittelin mielessä firman asioita ja Ääniräätälin tulevaisuutta (ääkköset löytyi Samsungin tuen avulla, jee). No, tämä kuulostaa nyt kovin dramaattiselta – joskus vain on lähdettävä pois omista ympyröistä, että voi nähdä vähän uusin silmiin asioita. Siksi alun perin hakeuduin Yritysjohtamisen koulutukseen Rastorille ja Turun Oppisopimustoimiston asiakkaaksi. Ja tämän kombinaation takia nyt olen täällä Düsseldorfissa. Koulutuksessa olen saanut uusia näkökulmia paitsi hyviltä kouluttajilta, myös kurssikavereilta, jotka ovat - ei niin kovin yllättävästi - aivan erilaisilta aloilta, kuin millä Ääniräätäli toimii. Juuri tuo erilaisuus antaa uusia näkökulmia. Hoksasin myös kysyä mentoriksi tai virallisesti työpaikkakouluttajaksi strategia-asiantuntija Patrik Anckaria, ja keskustelut hänen kanssaan ovat myös olleet todella hedelmällisiä.

Tämänpäiväinen rankkuus juontaa juurensa toki myös liian vähäisiin yöuniin. Mulle vaan ei sovi yhtään tippaa toi kellojen siirtely, saati sitten kaksi kellon siirtoa taakkepäin viikon välein. Ei oo mun juttu ollenkaan. Että tämmöinen jet lag tällä kertaa. 


Music Academyn toimistossa on myös pieni musiikkikauppa.

Eilen keskustelin Music Academyn COO:n Lars Dannenbergin kanssa heidän franchising-systeemistä, heillä on ketjussa 19 toimipaikkaa ympäri Saksaa. Yritys on perustettu 2001 Viersenissä ja yritystä johtaa Larsin lisäksi Mischa Zuwerink, joka on ansioitunut vocal coach ja käyttää opetuksessaan Seth Riggsin Speech Level Singing metodia. Tapaan Mischan ensi viikolla Viersenissä – jännittävää!

Tänään sain tutustua Music Academyn asiakashallintaohjelmaan toimiston hengettären Kerstin kanssa (nyt en olekaan ihan varma, miten hänen nimensä kirjoitetaan). Systeemi on varmasti hyvä, koska asiakkaita on yli 400 pelkästään Dusselfdorfin toimipisteessä. Sitä varten tarvitaan ihminen, joka sitä hoitaa. Ohjelman kautta aikataulutetaan opettajien tunnit, laskutetaan asiakkaat ja lasketaan opettajien palkat. Ohjelma on kuulemma kehitetty musiikkikouluja varten, eli se ei ole pelkästään Music Academyn oma. Heillä on oma systeemi kehitteillä, ja sen toivotaan vastaavan vielä paremmin heidän omiin tarpeisiin. 

Meillähän Ääniräätälissä on siirrytty käyttämään ostoihin ja ilmoittautumisiin verkkokauppaa ja nettipohjaista tuntivarausjärjestelmää, jota myös opettajamme käyttävät. Hienoa olisi tietenkin, jos nämä toimisivat yhteen, samoin kuin laskutukset ja palkkojen maksutkin. Meille Ääniräätälissä on ollut tärkeää tehostaa näitä rutiinitoimintoja ja säästää aikaa siihen tärkeimpään, eli opetukseen. Vaikka kyllä se olisi kamalan mukavaa, jos meilläkin olisi toimistossa mukava Kirsti tai Kalle moikkaamassa asiakkaita ja opettajia ja hoitamassa ilmoittautumiset ihan henkilökohtaisesti. Aina kuitenkin autamme puhelimessa tai sähköpostilla, mikäli ongelmia tekniikan kanssa ilmenee.

Viimeisen vuorokauden aikana on tullut myös pari isompaa liiketoiminnallista oivallusta, joista sitten myöhemmin, kun asiat ovat muhineet vähän lisää omassa päässäni. Eli jo näillä ajatuksen nyrjähdyksillä tämä matka on lunastanut odotukset.


Music Academyn tarjonnassa on rokkipändisoittoa 60+ ikäisille. Kohtahan täsä pääsee itekki mukaan!


Aamupala naapurikuppilassa.

Sitten kevyempään, mutta ei vähemmän tärkeään osaan matkaa: eli mitä söin tänään ja eilen! Aamuyöllä puputin kaupasta hakemiani crostineja, jotka ovat pieniä rapeita maustettuja leipäpaloja. Aamuksi olin varannut yhden omenamehun, että pääsen käyntiin ja selviän jonnekin kuppilaan aamupalalle. En ollut maksanut aamupalaa hotellissa, joten mulla on vapaa valinta sen suhteen. Jos tämä rautatieaseman seutu ei muuten ole kovin hääviä, niin tässä on yllättävän siistejä ja kivoja kuppiloita. Ehkä 25 m hotellin ovesta on kaksi paikkaa vierekkäin, joissa olen jo kummassakin käynyt. Eilen söin Palazzo-nimisessä italialaisessa aivan loistavan scampi tagliatellen ja tänään aamulla siinä toisessa kaffilassa kävin aamupalalla. Oikke hyvät oli tarjottavat, ja lactosefreie milch on täälläkin aivan tavallinen juttu. Wunderbar! Wunderbaum!


Scampipasta Palazzossa. 

No nyt tulee vähän takaperoisessa järjestyksessä nämä ruuat. Eilen kävimme lounaalla korealaisessa   ravintolassa. Aivan uusi tuttavuus mulle. Ensin pöytään tuotiin pieniä kippoja alkupaloja. kaikenlaisia herkkuja! Pääruuaksi otin kanaa ja kasviksia jossakin kastikkeessa. Hyvä oli, todella. En kaivannut juuri sillä hetkellä hookoon blöötä ja Salosen ruisleipää.

No sitten taas tänään oli ajatuksena mennä sushille iltapäivällä. Kaupunginosa, missä koulu sijaitsee, on ns. japańilainen osa kaupunkia. Tein vähän eri kävelykierroksen, kuin yleensä ja sitten jotenkin jo ajauduin pois niistä kortteleista, joissa on japanilaisia ravintoloita. Marssin kohti hotellia, ja kun ei sopivaa ravintolaa tullut vastaan, poikkesin taas yhteen toiseen italialaiseen hotellin nurkilla. Olin niin rohkaistunut hyvistä ja edullisista ruokakokemuksista, että en osannut aavistaakaan, että täälläkin voi saada pahaa ruokaa. Paikan tarjoilija tervehti kovaäänisesti Buongiorno, johon minä yhtä kovalla äänellä kajautin takaisin italiankielisen tervehdyksen. Siihen se hauskuus loppuikin. Tilasin sujuvasti italiaksi insalata miston ja jotain pastaa, en enää muista mitä. Mutta kasviksia siinä oli. Salaatti oli kauhea. Friseesalaatin kannikoita uiskenteli aika pistävässä balsamicoliemessä. Lisäksi tuli kuivaa leipää ja epämääräinen oliivikippo, joka näytti siltä, etten ollut ihan ensimmäinen, jolle se tuodaan tarjolle. 


No, ei toi salaatti nyt niin huonolta NÄYTÄ, mutta odotus italialaisten pitämästä ravintolasta oli kyllä vähän toinen. Koskaan en ole saanut Italiassa huonoa ruokaa. Mutta tämä onkin Saksa.

Pääruuan ansioksi sanottakoon, että se oli kuumaa…muuta hyvää sanottavaa siitä ei olekaan. En ollut edes tiennyt, että näistä aineksista saa näin huonoa ruokaa. Ajattelin, että tästä mä maksan 12 euroa, onneksi pääsen parin päivän päästä keittämään ihan oman pastani murto-osalla tuosta hinnasta. Tietääkseni ravintolan nimi ei ollut La Parolaccia (kirosana), jossa Roomassa käydessään voi saada kirous- ja haukkuryöpyn kaupan päälle. Kuuluu siellä asiaan. Sain kuitenkin moitteita tarjoilijalta, että olen liian kiireinen, kun hän ei salaatin tuodessaan tuonut mulle aterimia ollenkaan ja huutelin perään. Hetken jo ajattelin, että otan ne viereisestä pöydästä ihan ite. Odottelin sentään ihan muutaman minuutin niitä syömävälineitä kumminkin ja en yhtään tiennyt, mitä tuo laiskaliikkeinen herra oikein puuhailee. 

Jälkkäriksi otin panna cottaa. Se tarjottiin marjojen kanssa ja se oli oikein oivallista. Kauhoin sen jo aika kiukkuisena kitusiini ja jäin odottelemaan laskua. Näin, kuinka tarjoilija parkkeerasi ahterinsa alkaakseen itse aterioimaan todella hyvän näköistä salaattia…mulla nousi niin herne nennään, että pomppasin ylös ja aloin mielenosoituksellisesti kiskomaan kampetta niskaan. Herra ei suvaitse vilkaistakaan mua – ja minähän en ala huutelemaan henkilökuntaa paikalle. Kyllä sitä osataan täälläkin pelata teatteria! No sitten hän otti katsekontaktia ja minä tein kansainvälisen käsimerkin – no en sitä rumaa tiettykään – vaan sen, miten kirjoitetaan ikään kuin laskua ilmaan. Ja herra purjehti paikalle 14,50 euron laskun kera. Siis surkein hinta-laatusuhde tällä reissulla ilman muuta. Häneltä uupui 50 senttiä, tietty, mutta minä odotin sen kouraani ja pistin taskuun. Perässä kuului päivittely ” Mamma mia, come…jotakin”. Sinne jäi Italian poika. Voi perhana sentään! Palvelu ja ruoka oli siis aivan täysi vitsi! Mutta ei kyllä sillä hetkellä naurattanut. Nyt jo vähän naurattaa koko juttu!

PS Aamulla 5.11.: kirjoitin tämän jutun eilen illalla, mutten saanut julkaistua, kun jo tuli uni silmään. Nyt aamulla jaksoin värkätä kuvat paikoilleen. Eli eipä siinä muuta kuin että tiiätte vaan! Viikon päästä sillä ei enää ole mitää väliä, mikä oli eilen tai mikä oli tänään tai toissapäivänä.



tiistai 3. marraskuuta 2015

Ensitunnelmat Düsseldorfista

Aamun seikkailusta tulikin sitten koko päivän kestänyt Pohjoismaiden turnee. Lensin Tukholmasta Köpikseen, josta oli yhteys Düsseldorfiin klo 14. Alunperin mun piti olla perillä 10.30 Saksassa, mutta uuden reitin takia saavuin perille 15.30, eli viisi tuntia myöhemmin. No, onneksi olen täällä vähän pidemmän aikaa, niin ehtiihän tuota. Enemmän otti kunnon päälle ylimääräinen kökkiminen tunkkaisella kentällä neljän tunnin yöunilla. Onneksi on virtuaaliyhteydet kotomaahan ja ihania ystäviä, joiden kanssa voi vaikka chattailla ajan kuluksi. Ja ettei tunne olevansa ihan yksin suuressa maailmassa <3. En kyllä ymmärrä New Yorkin matkan tuttavuuttani Tom Hanksia, joka siinä yhdessä elokuvassa jäi asumaan lentokentälle. Hetken on ihan kiva olla välitilassa, mutta kyllä sitten pitäis päästä vähintään ruokalevolle. 

Mm. tällaisin varustein on lähdetty liikenteeseen.


Teki kyllä mieli tehdä saganorenit Köpiksessä ja vaihtaa paitaa päivän mittaan, mutta eipä ollut repussa varapaitaa. Olisihan niitä kauppoja ollut jokunen kentällä. Toki myös selvittelin tässä vaiheessa, että onhan mut reititetty myös eteenpäin ja missähän matkatavarani ovat. Virkailija vähän ihmetteli, että eikö mul oo boarding passia annettu Dusselin koneeseen...noooo, eipä ollut, kun en ollut sellaista pyytänytkään. Oon mä aika matkailija kyllä :-D! Ei voi kaikkee laulajattarelta vaatia: ensin pitää/saa laulaa sielunmessua ranskalaisella latinalla Yleisradioon ja sitten pitäis osata hoksata kaikenmaailman pomminpurku-uudelleenreititystrillit. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin, eli sehän tässä ratkaisee, eikä tyylipisteet. Niinku ei siinä laulussakaan. Tai no ehkä se on eri asia. 

Olin päivän mittaan yhteydessä Music Academyn Lars Dannenbergiin tekstiviestein, eli hän osasi odottaa minua oikeaan aikaan kentällä. Mikä oli todella hieno juttu! Ei tarvinnut enää stressata kentältä pois pääsyä eikä hotellin löytymistä. Päivä oli jo aika lailla pulkassa minun osaltani, harmitti se, että hän oli ilmeisesti varannut aikaa mulle sen päivän esitelläkseen kaupunkia ja koulua. Mutta, eipä voinut mitään ja siinä kohtaa, kun hotelliin pääsin, toiveena oli huilata hetki ja sen jälkeen hiukan kävellä ja tutustua ympäristöön. Vielä yksi kommellus sattui: olisin maksanut luottokortilla hotellin, mutta ilmeisesti tunnusluku on jossain ne kohtaa vaihtunut (ei mitään hajua moisesta...), koska kortti ei toiminut. En ole luultavasti koskaan käyttänyt luottokorttia muuta kuin nettiostoksiin, ja siellähän ei tarvita tunnuslukua. No onneksi valuuttaa löytyi toiselta kortilta enkä joutunut kadulle heti ensi töikseni. Tässäkin taas tärkeintä lienee lopputulos...

Vaihdoin heti alkuunsa huonetta, antoivat kadulle päin olevan huoneen, jossa oli aivan järkyttävä liikenteen meteli. Ihan kuin ikkuna olisi ollut auki suoraan kadulle. Marssin respaan pyytämään toista huonetta ja sainkin sisäpihalle olevan huoneen, joka oli pienempi kuin edellinen, mutta todella rauhallinen. Ach. 

Eine kleine Zimmer frei.


Yhden yön olen tässä nyt nukkua posotellut, eikä vielä oo tarvinnut kääriytyä villashaaliin eikä laittaa villasukkia jalkaan, lämmintä huoneessa piisaa. Illalla pyörähdin kaupungilla, bongasin Dusselin nähtävyyksistä Köningsalleen ostoskadun, jossa ei ilman paksua lompakkoa kannata muuta kuin käydä ikkunaostoksilla sekä Altstadin ja maailman pisimmän baarin. Joka siis tarkoittaa terasseja vieri vieressä. Kävin syömässä pastaa pienessä leipomo-kuppilassa ja oli aika yllätys, että maksuksi kelpasi vain käteinen raha. Jokohan täällä on huhu levinnyt, että yks keski-ikäinen suomalaisnainen yrittää maksaa väärällä tunnusluvulla? 

Kävin myös apteekissa kysymässä, josko täällä tunnettaisiin laktoosinpilkkojia, ja napakka vastaus oli, että mitähän vahvuutta saisi rouvalle olla? No hyvänen aika, ei aavistustakaan! Sain paketin mukaani ja sepä onkin varsin näppärä pikkuinen rasia, eikä semmoinen hervoton jättipurkki, mitä Suomessa olen ostanut. Hinta myös edullinen. Vahvuus näyttää olevan suurempi kuin Suomesta ostamassani tuotteessa, joten eiköhän tällä maitokahveille pärjätä. Eli omat tuliaiset on nyt sitten ostettu! 


Altstadtissa näytti iltaiseen aikaan tältä. Düsseldorfin lennolla olleet pukumiehet tuli vissiin kaikki tänne. Tuolla, missä auringon viime säteet vielä kajastaa, virtaa Rein-joki. Tutustun rantapromenadiin paremmin valoisaan aikaan. 





Hyvinhän tämä alkoi...?

Terveisiä Köpiksen koneesta! Eiku...?! Turku-Tukholma-Düsseldorf reititettiin uudelleen, koska Düsselin kentältä on löytynyt toisen maailmansodan aikainen pommi! Tälle aamulle on jo kerennyt tapahtua seuraavaa: hukkasin hetkeksi passini, kunnes löysin sen ihan väärästä lokerosta käsimatkatavaraa. Passin hukkaaminen on perinne näillä Saksan reissuilla vuodesta 1985 lähtien. Lisäksi ostin Turun kentältä kaksi pulloa suomalaista lähdevettä, koska ne oli tarjouksessa. 


Aamutunnelmaa Arlandassa.



Ihmettelin omaa suhtautumista koko lentoreitin muuttumisdraamaan: ei pal vähempää vois kiinnostaa. Siin vaan istuin ja kuuntelin kuulutuksia ja ajattelin, että kai tää tästä jotenkin selviää. Kohta tulikin SASilta tekstiviesti, että Köpiksen kone lähtee portilta 5A. No siirryin sinne sitten oottelemmaan. Sitten kun ihmisiä alettiin lastata koneeseen, tuli mieleen, että jaa, mullahan ei ole mitään boarding passia tälle lennolle...menin siihen tiskille sitten ja kerroin, että Düsseldorfiin pitäis päästä. Täti sanoi, että tää kone menee Kööpenhaminaan. Johon mää sitten näyttämään tekstiviestiä. Virkailija otti kännykkäni ja kysyi sukunimen ja hetken näpytteli. Sitten hän ojensi semmoisen Citymarketin lihatiskijonotuslapun kokoisen lappusen, jossa oli paikkanumero Köpiksen koneeseen. Sillä sitten sisälle ja siinä tuli eka kertaa mieleen, että missähän mun matkatavarat mahtaa seilata? Noo, onneksi lääkkeet ja elektroniikkalaturit on repussa ja hammasharjakin taitaa olla. Jotta hätäkös tässä. Onhan se kiva käydä välillä Tanskassakin. Kai mut sit oli reititetty tälle lennolle, en kai muuten tässä istuisi. Harmi, kun SASilla ei ole wifiä, ei pääse heti kertomaan facebookkiin seikkailuista Pohjoismaiden ilmatilassa :-D. 

Tämän jätin taakse...


...ja tähän joudun tyytymään.


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Saksa on ?? maa

Parin viikon kuluttua tämän laulutaiteilijan askeleet (tällä kertaa ilman punaisia kenkiä, koska ne varastettiin turkulaisessa jumppapaikassa) vievät SAS-lentoyhtiön avustuksella Tukhoman kautta Saksanmaalle Düsseldorfiin. En ole koskaan aiemmin siinä kaupungissa käynytkään, Saksassa kylläkin on matkailtu ennenkin. Maa on jäänyt mieleen selkeänä ja helppona myös turistille. Pyrin tämän blogini kautta välittämään teille kokemuksia siitä, millainen maa se Saksa oikein näyttäisi olevan yksityisellä musiikinkoulutuksen sektorilla - ja luulenpa, että mukaan saattaa tulla itselleni tyypillisesti muutakin tunnelmointia.

Yksi ensimmäisiä kokemuksia oli Interraililla vuonna 1985 (siis viime vuosituhannella!), jolloin silloinen poikaystäväni ja nykyinen aviomieheni unohti passinsa aseman lippuluukulle Kölniin. Huomasimme junassa tapahtuneen ja kerroimme konduktöörille murheemme. Eipä aikaakaan, kun asia oli järjestyksessä: jäimme junasta pois Essenissä ja passi tuli perässä seuraavalla junassa. Ehdimme passin kyyditystä odotellessa paikalliselle nakkikioskille vääntämään vitsiä: Wir essen im Essen. Että kyllä sitä todistettavasti osataan kieliäkin! Kyseisen episodin päättyessä varsin onnellisesti, olimme tyytyväisiä, että passi unohtui Saksassa, eikä esim. Italiassa, missä saimme asioiden hoidosta astetta rennomman kuvan.
Bon Appétit -ooppera on tässä vielä työn alla ennen lähtöäni vaihtoon Saksaan.

Myöhemmin tutustuimme Saksaan lapsiperheen automatkoilla pariin otteeseen, jotenkin vähän läpikulunomaisesti, kun varsinaiset kohteemme olivat muualla kuin Saksassa. Mieleen jäivät uimalakkipakko leirintäalueella Moselin varrella ja suuri Berliini, jossa pyörimme autolla varsin sujuvasti lännestä itään ja idästä länteen. Aina muistan mainita myös sen, että tiedustelin reittiä Berliiniin Potsdamin leirintäalueella saksaksi kahden vuoden peruskoulupohjalta ketterämmin, kuin siippani, joka sentään oli ihan ylioppilaskirjoituksiin asti yltänyt saksan opinnoissaan.

Parin viikon päästä alkava peräti kahden viikon oleskelu Düsseldorfissa liittyy oppisopimusopiskeluuni Yritysjohtamisen erikoisammattitutkinnon suorittamiseksi. Olen siis oppisopimuksella kouluttautumassa omassa yrityksessäni Ääniräätäli Oy:ssä ja tietopuolisen opetuksen tarjoaa Rastor Oy. Tarkoituksenani on tutustua saksalaisen musiikkikouluketjun toimintaan ja saada ideoita oman yrityksen kehittämiseen. Saapa nähdä, miten kielitaito nyt toimii, kun pitäisi löytää jotain ammattisanastoa. Voi olla, että sitä ei löydy ens alkuun englanniksikaan.

Tänne olen menossa http://www.music-academy.com/duesseldorf. 

Music Academy Europe toivottaa sydämellisesti tervetulleeksi nettisivuillaan. Kiitos, kiitos!

Ennen matkaa kuitenkin hoidan alta pois tuon Bon Appétit -oopperan Turun Kamarioopperafestivaalilla ja Jean Gillesin Requiemin Turun Tuomiokirkossa sunnutaina 1.11. klo 19.

Sitten jo maanantaiaamuna 6.20 istun Tukhoman koneessa matkalla Düsseldorfiin :-)! Kyllä nyt laulajaa viedään!